Diasporasta elävä ja kehittyvä etelä

EU:n kehitysyhteistyöpolitiikan päämääränä on köyhyyden poistaminen kestävällä tavalla. Päämärä pohjautuu YK:n samaan vuosituhattavoitteeseen. Omassa määritelmässään köyhyys poistetaan EU:n kehityspolitiikan tavoitteen mukaisesti antamalla kehitysmaiden heikoimmassa asemassa oleville ihmisille mahdollisuus päättää omasta kehityksestään.

Tulkinnan pitäisi olla yksiselitteinen. Maan omasta kehityksestä päättämistä ei ole yrityksien ehdoilla pyörivä maailma, yritysten mahdollisuus kiertää verotuloja ja viedä etelän kehittyvien maiden luonnonvaroista syntyvät pääomamiljoonat teolliseen pohjoiseen. Kuitenkin tällä hetkellä monikansalliset yritysjätit esimerkiksi kaivos-, metsä- ja öljyalalla eivät ole millään tavalla velvollisia julkistamaan liikevaihtonsa yksityiskohtia ja projektikohtaisia tuloksia maiden hallituksille.

La voie de la marie

Talouspolitiikkaa voidaan tehdä paremmin tai huononmmin. Sitä voidaan tehdä oikeudenmukaisesti hyvinvointia lisäten tai epäoikeudenmukaisesti tuloeroja kasvattaen. Kyse on aina ohjauksesta ja sääntelystä, kyse on talouspolitiikasta, josta vielä onneksi toistaiseksi päätetään demokraattisesti kansallisvaltioissa. Talouspolitiikka on instituutioiden poliittista ohjaamista ja sen linjoilla on siksi suuri merkitys.

Attac arvioi, että globaalista Etelästä karkaa vuosittain yritysten verokikkailun takia jopa 500 miljardia euroa. Samaan aikaan öljy-, kaasu- ja mineraalivaroiltaan rikkaissa maissa kärsitään absoluuttisesta köyhyydestä. Luonnonvaroista saatavat tulot virtaavat laittomina rahavirtoina niiden taskuihin, joita ei köyhyyden poistaminen tai oikeudenmukainen tulonjako kiinnosta. Pääoma pakenee veroparatiiseihin jo aikaisemmin hankittujen miljoonien luokse, vie luonnonvarat ja jättää jälkeensä köyhyyttä ja ympäristötuhoa.

Tätä itseaiheutettua tuhoa korjataan kosmeettisesti kehitysavulla. Mitä syvemmälle uusliberalismiin vajotaan, sitä vähemmän kosmeettista korjausta tehdään. Kansainvälinen kehitysapu laski ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin tänä vuonna. OECD-maiden yhteinen kehitysapu laski edellisvuoteen verrattuna noin 2,7 prosenttia. Suomessa kehitysapu laski 0,52 prosenttiin eli 4,3% edellisvuosiin nähden.

Etelän ja pohjoisen välinen epätasa-arvo ei johdu pelkästään luonnonvarojen riistämisestä ja siitä, että pohjoinen pallonpuolisko on kehittynyt eteläisen työstä ja luonnosta, vaan köyhyyttä ylläpitää myös globaali, nykyisenmuotoinen rahajärjestelmä ja varsinkin sen valvonnan ja sääntelyn puute. EU:n kehityspolitiikan tavoite heikoimmassa olevien ihmisten mahdollisuus päättää omasta kehityksestään ei toteudu IMF:n kurjistusohjelmiin pakkotamisella, eikä kuilu rikkaiden ja köyhien maiden välillä kapene sopeutustoimilla.

Kehitysmaille eniten lainoja myöntäneet tahot ovat Maailmanpankki ja IMF. Niin sanotuille LDC-maille (Least Developed Countries) täsmällesimmin lainoja myönsi vuonna 1999 IMF:n osaksi perustettu PRGF (The Poverty Reduction and Growth Facility). Myönnettyjen lainojen korkotaso on muita pienempi, mutta lainat edellyttävät muiden tavoin kuitenkin budjettitasapainoa. Laina myönnetään kehittyvälle maalle, että se voi kehittää talouttaan ja vientiään. Ajatuksena on, että viennistä saaduilla tuloilla maa pystyy maksamaan velkansa pois ja näin lopputuloksena on velaton maa, joka on aiempaa kehittyneepi ja kykenee kasvuun. Ajatus ei kuitenkaan todellisuudessa toimi. Luoton saaja sitoutuu aina tiettyyn IMF:n kanssa sovittuun talouspoliittiseen ohjelmaan ja varsinkin budjettitasapainoon. Uudistusohjelmien edistymistä seurataan säännöllisin välein ja luottoerän nostaminen edellyttää, että ohjelman ehdot on täytetty.

Kehitysmaat ovat noudattaneet Maailmanpankin ja IMF:n neuvoja läpi historian. Maat ovat toteuttaneet näiden instituutioiden vaatimia sopeutuksia ja toteuttaneet niiden vaatimaa talouspolitiikkaa, yksityistämällä julkiset laitokset, leikkaamalla menoja kaikilla tavoilla, kuten jättämällä palkkoja maksamatta, poistamalla eläkkeet ja kurjistamalla muuten, mutta silti velat vain kasvavat hurjaa vauhtia. Budjettikuritus ei toimi. Se ei ole koskaan toiminut, ei maailmassa, ei nyt Etelä-Euroopassa tai Suomessa. Leikkauksista jää käteen vain pahoinvointia, työttömyyttä, köyhyyttä, kehittymättömyyttä ja toimimaton infrastruktuuri.

Suomi on ollut IMF:n jäsen vuodesta 1948. Suomen kiintiö IMF:n lainoista on 0,53 prosenttia eli noin 1,4 miljardia euroa. Tämä sitoumus on jatkuvasti hyödynnettävissä IMF:n ohjelmiin. Myös Suomi on siis vastuussa kurjistamisesta ja kehityksen estämisestä globaalisti.

Pelkästään pääoma ei pakene teolliseen pohjoiseen, myös ihmiset pakenevat. Kepan marraskuisen uutisen mukaan vuonna 2000 LDC-maista muutti ulkomaille 19 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2010 luku oli noussut jo 27miljoonaan. Köyhistä maista muuttaneet ihmiset lähettävät lähes aina osan palkastaan perheelleen kotimaahan. Siirtolaisten kotiin lähettämän rahan määrä onkin kahdeksankertaistunut kolmessakymmenessä vuodessa ja vuonna 2010 rahalähetykset olivat jo 27 miljardia dollaria.

UNCTAD:in vuoden 2005 raportin mukaan Guineaan lähetettiin vuonna 2003 111 miljoonaa USA:n dollaria. Saman raportin mukaan vuonna 2004 suorat kansainväliset investoinnit maahan olivat 100 miljoonaa USA:n dollaria. Voidaankin kysyä ketkä pitävät globaalia etelää pystyssä OECD-maat, EU ja niiden kehitysapu, IMF ja Maailmanpankki lainoineen vai diasporassa elävät siirtolaiset perheineen ja heidän rahalähetykset?

Muuttaneiden tulotason kohoaminen mahdollistaa rahan lähettämisen kotimaahan. Kansallisvaltiot ylläpitävät suljettua linnake-Eurooppaa pelkonaan, että nykyinen epäreilu talousjärjestelmä romahtaa, jos ihmiset saisivat liikkua vapaasti, kouluttautua, tienata ja lähettää perheelleen kotimaahansa vielä enemmän rahaa. Suurin osa rahalähetyksistä käytetään usein suoraan kulutukseen, erityisesti ruokaan ja asumiseen. Myös UNCTADin mukaan tuotantokykyyn panostaminen on paras pitkän aikavälin strategia köyhyydestä nousemiseen. Jos diasporassa elävien siirtolaisten rahoja lähetettäisiin enemmän, jos nämä rahat olisi helpompi sijoittaa paikalliseen infrastruktuuriin, pieniin ja keskisuuriin yrityksiin sekä työpaikkojen luomiseen toimivamman rahajärjestelmän kautta, olisi myös mahdollista, että nämä maat kehittyisivät nopeammin. Ihmisten vapaa liikkuvuus nähdään uhkana kapitalismille, joka toimii ainoastaan pääoman liikkumisella, veroparatiiseilla, jotka saavat tulonsa globaalin etelän pakotetusta velasta, työstä ja luonnonvaroista.

Epäoikeudenmukaisuuden poistamisen lisäksi itseasiassa taantumassa Euroopan kannattaisi kiristyvän rajapolitiikan sijaan avata ovensa ja kannustaa vapaaseen liikkuvuuteen. Sen lisäksi, että siirtolaisten rahalähetyksillä on globaalia kehitystä edesauttava merkitys, myös The Economist arvioi vapaan liikkuvuuden auttavan Euroopan kasvun tielle. Eikö EU:n ja YK:n kehitysyhteistyöpolitiikan päämäärä köyhyyden poistamisesta kestävällä tavalla ja äänen antaminen heikoimmassa asemassa oleville ihmisille olisi juuri näiden ihmisten oikeus päättää asuinpaikkansa vapaasti ja mihin tahtoo rahansa lähettää?

Jo nyt rahalähetyksien määrää voisi kasvattaa huomattavasti, jos lähetyskulut poistettaisiin tai niitä pienennnettäisiin. Kepa analysoi, että jos Saharan eteläpuolisen Afrikan maat olisivat maksaneet rahalähetyksistään muun maailman hintaa, niihin olisi virrannut kuusi miljardia dollaria enemmän vuonna 2010. UNCTADin mukaan maailmanlaajuisesti rahalähetyksistä keskimäärin yhdeksän prosenttia menee lähetyskuluihin, mutta vähiten kehittyneisiin maihin lähetettäessä lähetyskulut ovat jopa 12 prosenttia. Esimerkiksi Wester Unionin lähetyskäytäntö onkin juuri tuon logiikan mukainen, mitä pienempi summa sitä suurempi välityspalkkio. Wester Unionin nettisivujen laskurin mukaan Guineaan rahanlähettämisestä 100 eurosta välityspalkkio on 15 euroa eli 15 % ja 1000 eurosta se on 51 euroa eli 5,1 %.

Vanha sanoma ”Act local – think global” on ehkä kulunut, mutta ei väärässä. Se on edellen hyvin ajankohtainen ja toimii myös valtioiden kohdalla. Suomi voisi esimerkiksi tulevien leikkausten sijaan keskittyä investoimaan ja parantamaan ihmisten työhyvinvointia, nostaa tuottavuutta sitä kautta. Suomi voisi olla säätämässä rahoitusmarkkinaveroa kuten tilinpäätösdirektiiviä, tuottamassa sitä kautta globaalia hyvinvointia. Suomi voisi olla hyväksymättä Euroopan budjettikurisopimusta ja säilyttää oman maansa taloudesta päättämisen parlamentillaan. Sen sijaan olla luomassa rahajärjestelmää, jossa rahaa voi lähettää ilman välityspalkkiota, joissa lainojen ehdot eivät pakota budjettikuriin ja missä ihmiset voivat liikkua haluamallaan tavalla. Tyytyminen siihen, että mihinkään ei voi vaikuttaa ja kaikki päätäntävalta on jo siirretty pois valtioiden parlamenteilta ei auta. Sen sijaan tiedostaminen mihin voi vaikuttaa ja miten sekä toimiminen sen edistämiseksi saa aikaan tuloksia. Valtio-ohjauksella muutetaan tietysti aina vain tiettyyn pisteeseen asti. Teppo Eskelinen esittääkin itsenäisyyspäivän blogauksessaan mielenkiintoisen kysymyksen, että voiko köyhyys todella vähentyä, ennen kuin köyhillä itsellään on sananvaltaa? Edellyttääkö köyhyyden väheneminen tosiasiassa köyhien poliittista organisoitumista? Yksi keino päättää omasta kehityksestään on organisoitua ja ottaa päätäntävalta itselleen.