Punaisten kivien kaupunki

Unohtakaa kaikki se mitä aikaisemmin kehuin Conakryn luontoa. Se ei ole mitään verrattuna Fouta-Djallonin vehreyteen. Guinean Mali on pieni noin 30 000 ihmisen kaupunki pohjoisessa Fouta-Djallonin tasangolla aivan Senegalin rajan lähellä. Mount Louralta voi kirkkalla säällä nähdä Gambia-joen ja Senegalin puolelle, etäisyyttä on vain vajaat 40 kilometriä.

La dame de Mali ja Mount Loura ovat vierailemisen arvoisia.

Vuoristoteiden keskellä, punaisten kivien syrjäisessä kylässä toimii kansalaisjärjestö Indigo Guinée (Association de développement Indigo). Suomen Indigo ry on vuodesta 1989 toteuttanut Malin alueella erilaisia kehityshankkeita yhteistyössä guinealaisen sisarjärjestönsä kanssa. Vuonna 2011 alkanut kolmivuotinen hanke keskittyy puu- ja metsävarojen kestävän käyttöön Malin prefektuurissa. Burure-hankkeen tavoitteena on alueen asukkaiden ja päättäjien ympäristötietoisuuden lisääminen ja ympäristön tilan parantaminen. Hankekyliä on 15: Koumba missidé (200 hlö), Donghol Nyamakou (55 hlö), Mali-Misside (Saféré-fodeyabhé) (250 hlö), Kalouma (200 hlö), Féto (Koumba) (180 hlö), N'diappé (90 hlö), Koumedi (Falowi) (120 hlö), Gongoyé (300 hlö), Nyalependa (160 hlö), Donghol Amoroyabhé (650 hlö), Ley-Thiehel (280 hlö), Kolla Koy - Baradji (Kortomédé) (400 hlö), Pemmé (100 hlö), Wouro-mango (Mali-Misside) (100 hlö).

Nialépendassa kollegoiden kanssa.

 Alueen suurimpia haasteita ovat maaperän köyhtyminen ja puu- ja metsävarojen hupeneminen sekä riittäminen välttämättömiin tarpeisiin. Maapallon ilmaston lämpenemisen vuoksi Saharan eroosio on nopeampaa ja suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Suorana vaikutuksena kuivuus koettelee yhä suurempaa maantieteellistä aluetta, myös Malin prefektuuria. Kuivuuden lisäksi alueen haasteena on maaperän nopea köyhtyminen. Ilmastonlämpenemisen, maailman päästöjen lisääntymisen aiheuttamat ympäristömuutokset ovat havaittavissa konkreettisesti seudun asukkaiden elämän laatuun huonontavasti vaikuttavavissa tuhoissa: alueen metsät häviävät, purot kuivuvat nopeasti ja viljelysmaan maaperä on köyhtynyt huomattavasti, mikä näkyy suoraan ruoan määrän vähentymisessä. Sadekausi on kovempi ja kylmempi kuin aikaisemmin. Voimistuneet sateet aiheuttavat yhä suurempia vaurioita pehmeässä maaperässä. Kuivalla kaudella luonto palaa paahtavasta auringosta pahasti. Huhtikuussa sateita odotetaan jo suuresti, varastot ovat tyhjät, nälkä on kova ja vesi lopussa.

Pemmén kylässä ollaan tyytyväisiä viljelytuloksiin, koska siellä on aidatut istutukset.

Malissa ei ole teitä, mutta aurinkosähköä on!

Prefektuurissa jokapuolella köyhyys on näkyvästi läsnä. Työttömyys on on todella huipussa. Töitä ei yksinkertaisesti ole. Alueen työttömyys on johtanut siihen, että kylät tyhjenevät. Prefektuurin kylissä ei juuri asu työikäisiä miehiä ollenkaan. Kyliä pyörittävät naiset, lapset ja vanhukset. Miehet ovat lähteneet töiden ja paremman toimeentulon perässä suurempiin kaupunkeihin, kuten Maliin ja usein Malista Labéen, Kankaniin, Conakryyn ja muihin maihin, varsinkin naapurimaahan Senegaliin ja Gambiaan. Olen kahden viikon Malissa oloni aikana jutellut jo kolmen miehen kanssa, jotka ovat kaikki lähdössä töihin tai opiskelemaan muualle. Yksi lähtee sunnuntaina Kindiaan, toinen ensi viikolla Gambiaan ja kolmas lähtisi Senegaliin, jos omistaisi henkilöllisyystodistuksen. Nyt puntarissa painaa työttömyys Malissa tai maanalainen elämä naapurimaassa. Maan inflaatio on tänä ja viime vuonna ollut arvaamattoman suuri ja synkkä. Monien hyödykkeiden hinnat nousivat suhteessa huomattavasti, palkkataso ei kuitenkaan ole noussut. Suuri inflaatio, yhdessä ympäristöongelmien kanssa on syventänyt alueen köyhyyttä entisestään.

Malin prefektuurissa ei ole teitä, ei päällystettyjä, ei minkäänlaisia. Ilman teitä ei ole myöskään kehitystä, hyvinvointia tai toimivaa infrasturktuuria. Sadekaudella tiet ovat paikoin niin huonossa kunnossa, että liikkuminen kylien välillä on mahdotonta. Kuivallakaan kaudella ei kaikki tiet ole ajokelpoisia. Tiet ovat kärsineet niin pahoista sadevaurioista, että niitä pitkin ei juuri ajeta autolla. Kävellen tai moottoripyörällä liikkuminen on mahdollista, sadekaudella ei välttämättä edes niilläkään.

Internetsingaali ja Malin päätie.

Teiden puuttumisen vuoksi alueelle ei suurilla ajoneuvoilla ajeta, minkä vuoksi alueelle ei kauppatavaroita juurikaan tuoda muualta ja alueelta tarvikkeiden vieminen muualle myyntiin on myös hankalaa. Sunnuntaisin on Malissa isot markkinat. Se onkin ainut päivä, kun kaupungista löytää jotain erityisempää, kuten esimerkiksi hammastahnaa tai pattereita. Markkinoille tulevat myyjät heräävät ennen kukonlaulua, kävelevät useiden kilometrien matkan kotikylistään kantaen myyntitavarat päänsä päällä.

Kaikki puhuvat teistä, monesti vitsaillen niiden kunnosta, mutta usein myös vakavasti pohtien niiden vaikutusta alueeseen. Kaikki haaveilevat päällystetyistä teistä. Teissä on tulevaisuus. Teiden avulla alue voisi kehittyä. Teiden avulla turismi voisi levitä alueelle. Teiden avulla kauppaa olisi helpompi käydä. Teiden avulla saisi toimivan sähkö- ja vesiverkon. ”Eikö Suomi voisi päällystää alueen tiet?”, minulta on lähes jokainen tapaamani henkilö kysynyt. Eikö Suomi voisi mielummin vähentää päästöjään ja luonnon raiskaamistaan, esimerkiksi luomalla kaivoslainsäädännön, luopumalla ydinvoimasta, ottamalla käyttöön ruuhkamaksut, lopettamalla Shellin öljynporaamisen avustamisen vaikka alkuun muutamia mainitakseni. Teiden rakentamisesta ei juuri ole apua niin kauan kuin ilmaston keskilämpötila nousee, merivedet makeutuvat napajään sulamisesta ja luonnonkatastrofit pahenevat. Päällystetytkään tiet eivät pysäytä tulvaa ja asfaltti selätä voimistuvaa eroosiota, josta myös Suomi on vastuussa.

Luonto on rikas, mutta herkkä.

Burure-hankkeessa ympäristön tilan parantamiseen on pyritty istuttamalla suojelumetsiä, hankkimalla kyliin vähemmän polttopuuta kuluttavia metalli- ja saviliesiä avotulen käytön sijaan, rakentamalla komposteja, jotka tuottavat hedelmien ja vihannesten kuorista kasvilannoitetta maaperää rikastuttamaan sekä aitaamalla verkko- ja kasviaidoilla kyliä ja taimi-istutuksia, jotta vapaana laiduntava karja, lampaat ja muut eläimet eivät syö ja tuhoa istutuksia, vaan ne saavat kasvaa ja vahvistua rauhassa. Hankkeen toiminnot ovat korvaamattoman tärkeitä kylien elinvoimaisuudelle. 
 

Sadekauden jäljet näkyy Pemméssä.

Alueen asukkaat tiedostavat hyvin ympäristönsuojelun tärkeyden. Kun ruoka ei tule kaupanhyllyltä muoviin pakkattuna, vaan se tulee jatkuvasti köyhtyvästä maasta, sen eteen tehdään huomattavasti työtä, eikä sitä ole ylimääräistä, silloin väistämättä myös ympäristön hyvinvointi ja sen tärkeys on konkreettisemmin esillä ja läsnä jokaisen elmässä. Paikallinen elintapa, joka perustuu pienmaanviljelyyn ja vapaana vaeltavaan karjanhoitoon, ei metsien häviämistä ja purojen kuivumista aiheuta. Sen sijaan kapitalismin rakenteet, pääoman ja ympäristön välinen ristiriita aiheuttaa. Toisin sanoen kenen ruokatuotannon ja lähiympäristön pilaamisen kustannuksella porataan öljyä ja kenen hyvinvoinnin rakentamiseen ne öljymiljoonat menevät? Kenen maata kehitetään ”ympäristöystävällisemmäksi” kaatamalla sademetsää autontankkiin tai kaivamalla uraania?

Pemmén kylässä kollegoiden kanssa.

Conakry-Mamou-Labé-Mali

Sunnuntaina vihdoin koitti se päivä, kun pääsin Conakrysta liikkeelle kohti Malin prefektuuria ja kaupunkia, jonne matkan päämäärä työharjoittelemaan Indigolle. Suunnitelma oli olla yksi tai kaksi yötä Conakryssa hotellissa ja jatkaa sitten Maliin. Olin kaksi viikkoa ja päivän jaetussa vuoteessa perheessä. Kaksi päivää tai viikkoa, mitä näitä nyt on erilaisia aikakäsityksiä. Ei se ole niin justiina.

Lauantai-iltana sovimme, että lähdemme ajamaan klo 6.30, koska matka on pitkä. Tarkoituksena oli ajaa Conakry-Mali 600 km väli vielä samana päivänä. Olin rinkka pakattuna kengät jalassa valmiina lähtemään klo 6.20. Lähdimme lopulta klo 7.30. Olisin tietysti voinut ennakoida aikataulun täsmällisyyden, koska jotain viitteitä olen siitä jo saanut oleskeluni aikana. Kuitenkin minuuttiaikatauluihin tottunut minäni ei voinut luottaa paikallisen aikataulun varmuuteen.

Kun auto oli kerännyt kaikki matkaan lähtevät kyytiin, jatkoimme ulos Conakrysta. Auto kuitenkin hajosi jo ennen km36 Shelliä, joten emme päässeet kovin pitkälle ulos kaupungista. Istuimme täpötäydessä autossa kuuman paahtavassa helteessä ja odotimme jos konepellin alle kurkannut kuljettaja saisi akkuun virtaa ja ajopelin liikkeelle. Noin tunnin kuluttua pääsimme onneksi jatkamaan matkaa läheiselle huoltoasemalle asti, jossa noin toinen tunti korjattiin akkuvikaa ennen matkan lopullista jatkumista.

 
Guineassa liikutaan autoilla, autoilla ja autoilla. Joskus voi kävellä, jos on todella lyhyt matka ja ei ole päivän kuumin aika. On myös olemassa junarata, mutta autoja on niin paljon, että väistämättä tulee sellainen olo, että millään muulla ei liikuta. Conakry sijaitsee niemen kärjessä ja keskustaan johtaa käytännössä vain kaksi tietä. Koska toimivaa joukkoliikennettä tai käsitettä pyöräily ei ole käytännössä olemassa, seistään kaikki aika ruuhkassa. Ruuhka on jotain ihan käsittämätöntä. Parinkymmenen kilometrin matkaan menee helposti pari tuntia. Suurin osa siitä seistään paikoillaan kaupunkiin johtavilla teillä Fidel Castrolla tai Le Princella.

Ruuhkassa Fidel Castrolla

Guinean joukkoliikenteen muodostaa junan lisäksi taksit. Käytännössä liikutaan taksilla aina. Ne joilla on oma auto, ajavat ehkä sillä, tai oikeastaan niiden kuljettajat ajavat ja Conakryssa kulkee myös paikallisbussi Sortaqui, mutta taksit ovat silti ylivoimaisesti eiten käytetyin kulkuneuvo. Takseilla liikutaan ostamalla itselleen paikka. Henkilöauton kokoiseen taksiin myydään kuljettajan lisäksi kuusi paikkaa, pelkääjän paikka on kaksi paikkaa ja takapenkille mahtuu kevyesti neljä. Joskus takakonttiin on rakennettu lisäpenkki, jonne mahtuu kaksi lisää. Tavarat kuljetetaan katolla ja myös eläimet ja joskus rahastaja matkustaa myös katolla tai useimmiten roikkuen takaovesta. Henkilöautojen lisäksi on minibusseja, jotka toimivat samalla tavalla, niihin vain mahtuu kaksi kertaa enemmän ihmisiä.

Taxi.

Matkamme jatkui ruuhkassa köröttäen aina Coyahiin asti, jossa olikin sitten tie blokattu. Rekka oli mennyt rikki ja kukaan ei pässyt ohi miltään puolelta. Odotimme jonossa tööttäysten keskellä määrittämättömän ajan, kunnes tomerat liikennepoliisit ja armeijan henkilöt saivat organisoitua jonkinlaisen mahdollisuuden ohittaa hajonnut rekka. Olimme Kindiassa yhden aikaan. Matkaa oli siis vielä sellaiset 500 km jäljellä. Jaoin takapenkin, kuten asiaan kuuluu, kolmen muun aikuisen ja yhden 10 kk vauvan kanssa. Koko ajan oli kuuma ja ahdasta.

Kindian jälkeen ruuhka oli taltutettu ja matka jatkui lähes sujuvasti pitkin mutkaisia, kuoppaisia vuoristoteitä aina Mamouhun asti. Sujuva tarkoittaa autoa, jossa takapenkillä istuu neljä aikuista, joista minun toisella puolella vuoroin muovipussiin ja vuoroin ikkunasta okentava vanhus ja toisella puolella kitisevä, sylissä venkoava lapsi.

Mamoussa huoltoasemahengailua.

Olimme kolmelta Mamoussa ja pidimme lounastauon. Voimakkaasta matkapahoinvoinnista kärsivä vierustoverini oli saanut minullekin suhteellisen heikon olon, mutta onneksi Mamoussa oli ehkä maailman parasta ruokaa ihanassa katuravintolassa ja jälkiruoaksi herkullista, tuoretta banaania ja ananasta, joten voimaantuminen voitti lopulta. Ruokailun jälkeen jatkoimme pian matkaa. Koska oli rukousaika, mutta autossa ei mahdollisuutta tehdä rukouksia, kuunneltiin koraania autostereoista kolme tuntia. Illalla päässä soi pulaarinkielinen koraanilaulu. Matka jatkui aina Labéen asti, minne oli pakko jäädä yöksi, koska pimeä saapui ja matkamme teko oli pienistä vastoinkäymisistä johtuen kestänyt kauemmin kuin aluksi ajateltiin.

Labé ja Fouta Diallonin suuri moskeija.

Aamulla matka jatkui Labésta Maliin. Labén jälkeen ei enää ole päällystettyjä teitä, vaan hiekkaisia, kivisiä, mutkaisia, punaisia vuoristoteitä, jotka ovat näin sadekauden jälkeen kärsineet todella pahoista vaurioista ja siksi todella huonossa kunnossa. Auto heilui niin, että pää kolahteli vuoroin naapurin olkapäähän ja vuoroin etupenkin selkänojaan. Kun lopulta iltapäivällä saavuimme Maliin, oli aika voittajaolo ja kipeä niska. Matka oli raskas ja ehkä yksi elämäni kärsivällisyyttä opettavaisimmista kokemuksista, mutta se tuli tehtyä ja nyt ollaan perillä!

Luonto 6 – 0

Viime yönä opin miksi moskiittoverkkoa oikeasti käytetään. Se ei suinkaan ole vain hyttysiä varten, sitä varten, että ei sairastuisi malariaan, vaan sen avulla suojaudutaan (tai yritetään suojautua) myös muulta villiltä luonnolta tai ainakin minä yritän jatkossa. Siskonpetimme sai viime yönä koomisia piirteitä, kun ponnahdin kiljaisten ja huitoen pystyyn. Huonosti paikoillaan ollut verkko päästi sisälle vieraan. Sänkyyn käveli lisko! Siis ihan oikea lisko!

Ei sellainen lisko mitä näkee bileviikonlopun jälkeen sunnuntaina tai ei maailman miljoonista päättävä lisko, vaan siis gekko, lisko, limainen otus. Se osui jalkaan, liikkui ja käveli iholla. Lopuksi se vielä juoksi huoneessa hetken ennekuin löysi tiensä takaisin ulos. Tietysti en epäile hetkeäkään, että monenkertaisesti pienempi kaveri ei olisi pelännyt tuhannesti enemmän kiljuvaa minua kuin minä häntä. Pahoittelut niistä sydämentykytyksistä, joita aiheutin. Uskallan kuitenkin epäillä, että loppupeleissä olemme aika tasoissa.

Conakry on iso kaupunki, josta löytyy kaikki suurkaupungille tyypilliset piirteet. Tuloerot ovat todella suuret. On niitä, joilla ei ole mitään ja niitä joilla on kaikkea. Conakry on hökkelikylää, todella kalliita city-maastureita, aidattuja pihoja piikkiaitoineen, taxeja, minibusseja, kulkukoiria, torakoita, buisness-conferenssi-hotelleja, rantoja, markkinoita, kaupustelijoita, huntuja, värikkäitä vaatteita, moskeijoita, minariitteja ja koraanikouluja. Conakry on sen viisi kommuunia, keskustan Kaloum ja niemen kärjen ulkopuolella olevat Dixinn, Matam, Ratoma, Matoto tai niiden eläväiset quartierit ja tietysti ruuhka. Kaiken lisäksi eläimiä on paljon, possuja, vuohia, lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja kaikki kaduilla. Tosin useimmiten eläin kuuluu jollekin ja tuottaa perheeseen maitoa tai munia.

Possuja aivan keskustassa Kaloumilla

Lähellä päiväntasaajaa luonto on monimuotoinen. Hyönteisiä on myös monenkertaisesti enemmän ja ne ovat isompia. Muurahaiset lentävät, hämähäkeillä on karvat, koppakuoriaiset ovat 5 cm ei 5 mm ja liskot kuuluvat kaupunkiin eivätkä pelkästään metsään. Torakoita on niin monen kokoisia ja näköisiä, että niitä on turha eritellä. Kaikista niistä kuuluu kuitenkin kipikopikipikopikipikopi, kun ne valojen sammuttamisen jälkeen useimmiten lähtevät liikkeelle. Illan pimetessä kuuluu chauve-sourisin (cascasin) surina ja näkyy tulikärpästen kaunis liike.

Appelsiinipuu <3

Conakryssa on hiekkapölyn ja pakokaasun lisäksi myös upeita maisemia, korkeuseroja, viehättävä meri ja ennekaikkea papya-, banaani- ja sitrushedelmäpuita, kauniita kukkia ja palmuja. Trooppinen luonto on jotain niin mieletöntä ja monipuolista, että sitä on syytä kohdella hellästi. Guinean monipuolinen luonto kärsii muun globaalin etelän kanssa vakavasti ilmastonlämpenemisestä. Saharan eroosio lisää kuivuutta ja köyhdyttää maaperää. Maanviljelyvaltaisessa maassa ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät suoraan ruoanhinnan nousemisena ja veden saannin vaikeutumisena. Pääsääntöisesti kaskiviljelyllä tuotettu ruoka kallistuu, kun happamoitunut maa tuottaa vähemmän. Metsää kaadetaan enemmän, koska tarvitaan lisää viljelymaata. Köyhtyneen maaperän takia sama kaski tuottaa yhä harvempana vuonna putkeen satoa. Päästöjen radikaali vähentäminen ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ei siis ole vain luonnonsuojelua, vaan se on myös tasa-arvoasia. Kyse on köyhyyden poistamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä maailmaan.

Bellevuen liikenneympyrä

Oi Conakry, oi Conakry - Conacris, Conakriisi!

Kahden hotelliyön jälkeen maanataina muutin paikalliseen perheeseen asumaan Conakryn Nongo Conteyah'in Kofi Annaniin. Oma aggregaatti tai ilmastointi, ylipäätään kaikki se ylellisyys, mihin on tottunut on nyt viimeistään poissa. Asun kolmiossa yhdeksänhenkisen perheen kanssa. Iltaisin levitämme naisten makuuhuoneeseen patjoista siskonpedin, jonka ylle viritämme moskiittoverkon ja miehet tekevät saman toisessa makuuhuoneessa. Ruoka valmistetaan takapihalla ulkokeittiössä ja vesi tulee kaivosta. Iltaisin notkutaan tienvarressa portin ulkopuolella, katsotaan lasten leikkiä, kuunnellaan viereistä koraanikoulua,  pelataan korttia taskulampun valossa ja pidetään riisikioskia, josta tulee tuottoa seuraavalle päivälle. Meidän perheen riisikioski on kulman kuuluisin. Sähköä on silloin kuin sitä on, tällä kertaa odotettiin kaksi päivää, mutta tänään sitä vihdoin taas on! Guinean sähkö tuotetaan öljyllä, suurilla generaattoreilla, jotka syövät polttoainetta. EDG (L'electricité de Guinée) on yksityinen firma, joka tuottaa sähkön Guineaan. Sähköä ei vieläkään ole lähellekään koko maassa. Joillain varakkailla perheillä on talonsa katolla oma aurinkopaneeli tai pihalla oma agrregaatti ja Conakryn edustalla on myös vähän vesivoimaa. Ydinvoimaa ei ole koko Afrikan mantereella, josta ollaan hyvin ylpeitä ja mistä pidetään kiinni, vaikka muutamat ydinvoimantuottajat toivoisivatkin muuta.

Kaporo

 Suurin osa Guinean väestöstä asuu pääkaupungissa Conakryssa, varovaisten arvioiden mukaan asukasluku on nyt noin 5 miljoonaa (2 milj. vuonna 2007). Suurin osa Conakrysta on hökkelikylää, erittäin likaista sellaista. Köyhyys on jokapuolella ja sitä on paljon. Nälkäänsä kerjääviä ihmisiä on loputtomasti. Aivan Conakryn keskustassa liikkuvan on varauduttava jatkuvaan huomioon. Eurooppalaisena edustaa unelmaa jostain paremmasta, miljoonia tienaavaa ja varsinkin työtä, ja miksi ei edustaisi, jopa opintotuella elävä on monenkertaisesti varakkaampi kuin Conakryn keskustassa kerjäävä. Vaaleana ei pelkästään edusta eurooppalaista unelmaa, vaan myös kiinalaista. "Bonjour la chinnois", olen kuullut useamman kerran kaduilla kävellessäni. Kiina sijoittaa kasvavissa määrin myös Guineaan ja yritysten tuominen nähdään monelta osin kehityksen lisääjänä, vaikka samalla velka kasvaisikin. Moni lähtee maaseudulta Conakryyn paremman elannon perässä. Todellisuus on kuitenkin usein katalampi ja työtä ei ole Conakryssakaan tarjolla. Työtä ei ole koulutetullekaan väestölle ja varsinkin nuorisotyöttömyys on kasvussa. 

Jalkapalloa voi pelata missä vain esimerkiksi keskellä monitasoliittymää.

Kaatopaikkoja tai roskien kierrätystä ei ole. Roskat kasataan teiden varsiin ja poltetaan siinä. Toisaalta myöskään roskia ei juurikaan synny, eikä ympäristöä siten rasiteta. Kaikki tarpeellinen ostetaan päivittäin torilta ilman minkäänlaisia pakkausmateriaaleja. Ruoan tekemisen jälkeen jää enintään hedelmien kuoret, jotka nekin maatuvat. Tietysti kasvava turismi ja suuryrityksien mukana tuomat hyödykkeet tuottavat roskaa. Muovia tuotetaan jatkuvasti lisää. Pullovesiteollisuus ja yksittäispakatut maitojauhepakkaukset tai Nestcafen 2g pussit ovatkin yksi näkyvimmistä kadunvarsien roskaajista. 

Usko kehitykseen on suuri ja toimivampi yhteiskunta varmasti jokaisen haave. Hallituksen saaminen maahan ja unelma toimivista virastoista nähdään osaratkaisuna. Paine parlamenttivaaleihin on kova niin paikallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Pekästään Euroopan unioni ei ole vaatinut vaalien järjestämistä, vaan myös Yhdysvaltojen presidentti on julkisuudessa vaatinut istuvaa Guinean presidentti Alpha Condéa järjestämään parlamenttivaalit. Vuoden 2010 presidentinvaalit on saanut paljon kritiikkiä kansainvälisesti korruptiosta ja manipulaatiosta. Itse vaalit olivat ensimmäiset demokraattiset vaalit vuoden 1958 itsenäistymisen jälkeen ja vaalitoimitus on katsottu olleen rehellinen, mutta kritiikkiä on aiheuttanut valtasuhteiden jakautuminen vaaliliittojen avulla. Armeijan vahva läsnäolo kaduilla on edelleen jatkuvaa. Nyt paikalliset lehdet povaavat voittoa UFR:n (Union des Forces Républicaines) ehdokkaalle Sidya Tourélle. Istuvan presidentin pelko vallan menettämisestä ministeripaikkojen suhteen on taustalla hidastelulle parlamenttivaalien järjestelyssä. Varovaisten arvioiden mukaan vaalit voivat olla kolmen kuukauden kuluessa, mutta toiset arvioivat, että menee vielä puolikin vuotta.

Kola-pähkinöitä ja appelsiineja Kaporo-markkinoilla

Conakry osaa olla myös mahdottoman ystävällinen ja kaunis. Vieraanvaraisuus on jotain sanoin kuvaamatonta. Minut otettiin heti alusta alkaen yhdeksi perheenjäseneksi ja kun kysyin voinko maksaa jotain oleskelustani ja kaikesta kaivovedestä ja ruoasta, jota käytän, minulle vastattiin loukkaantuneena, että kuinka toveri voi edes kuvitella sellaista. Olen loputtoman kiitollinen saamastani kohtelusta. Kohteliaisuus ei näy vain iloisessa tevehtimisessä ja vieraiden kestimisessä, vaan myös kun kävelee ruokailun aikana ohi, kutsutaan välittömästi liittymään seuraan, vaikka ruokaa olisi vain vähän tarjolla. Tilannetajun omaava tajuaa siinä tilanteessa kieltäytyä. Ylimääräinen annetaan aina sitä tarvitsevalle, kukaan ei hamstraa mitään. Toisin sanoen kaikille tarpeidensa ja jokaiselta kykyjensä mukaaan.

Ça va Foté!

Eilen koitti se odotettu päivä. Saavuin illalla Conakryn kentälle. Matkatavarani saapui myös, vaikka olin varma että rinkkani ei pystyisi samaan pikajuoksusuoritukseen Frankfurtin kentällä kuin mistä itse selvisin. Kerkesin vaihtokoneeseen kuin ihmeellä (oikeasti toki vikkelillä jaloilla ja erehtymättömällä opasteidenlukutaidolla), rinkkani kerkesi myös, mistä olin ehkä universumin kiitollisin.

Aamuyöllä matkaan lähteminen lähes ilman yöunia oli valmiiksi jo aika hasardia, mutta sitten lentomatka sai pientä höystöä ei pelkästää migreenistä oksentelevasta ja sekavasta minusta vaan myös oikeasta sairaskohtauksesta. Viereisellä penkkirivillä istunut vanhempi nainen sai jonkinlaisen kohtauksen ja meni tajuttomaksi. Lentohenkilökunnan ripeän toiminnan ansiosta happinaamari ja muut ensiapuvälineet olivat paikalla muutamassa sekunnissa. Henkilökunta myös kuulutti oliko joku matkustajista lääkäri ja jos oli nyt tarvittiin apua. Koneessa oli peräti kolme lääkäriä, heidän avustuksellaan sairastunut henkilö virkosi pian ja selvisi määränpäähän.

Kone laskeutui Conakryyn ilta kahdeksalta. Silloin oli jo täysin pimeää. Passintarkastuksessa minun piti selittää aseistetulle virkailijalle miksi olin tullut Guineaan ja miksi matkani syy on "tourisme", kun minulla on kerta kuuden kuukauden viisumi, ei kukaan kuulemma turisteile niin kauan. En onneksi vastannut virkailijalle, että ei oikein ollut muitakaan viisumikategorioita, joihin matkani tarkoitus olisi mahtunut, koska viisumit noin ylipäätään ovat syvältä ja kategorisoinnit vielä syvemmältä, vaan sen sijaan pidin minuutin ylistysmonologin siitä kuinka kaunis maa Guinea on, miten upea alue on Kindia, kuinka hienot ovat trooppiset saaret pääkaupungin edessä ja kuinka Conakryssa on barhaat diskot ja biitsit. Virkailija katsoi hetken hyvin hämmentyneenä, laittoi kiltisti leiman viisumiini ja toivotti iloisesti hyvää matkaa ja lomaa.

Passintarkastuksesta ulos selvittyäni minua oltiin vastassa kentällä. Kyydittäjäni ajoi minut sujuvasti ruuhkan, pakokaasun ja tööttäysten läpi Conakryyn Kipe Tourisme hotelliin. Säädin tärkeimmät "olen elossa puhelut" ja päivitin naamakirjan, jonka jälkeen nukuinnukuinnukuin… tai siis toivon nukkuvani, tosiasiassa heräsin yöllä ehkä sata kertaa todella kummallisiin ja levottomiin uniin, pyörimiseen ja omaan puheääneeni. Ihmettelin hetken, että mitä ihmettä olin vetänyt iltateeni seassa, mutta sitten muistin, että tietysti lauantai on Lariam-päivä!

Aamulla heräsin sekavien unien ja levottoman yön jälkeen paahtavaan aamuun. Aurinko oli yhdeksältä jo korkealla taivaalla. Reilusti yli 30°c pamahti kasvoille ilmastoidun hotellihuoneen ovesta ulos astuttuani. Oli illallakin toki kuuma, mutta auringon laskemisen jälkeen lämpötila kuitenkin laskee monta astetta ja aurinko ei ole niin paahtava. Aamupäivällä tapasin pomoni eli Indigo Guinéen toiminnanjohtajan. Söimme hänen kotonaan, tapasin yhden hänen vaimoistaan ja pari viidestä lapsesta. Ruokailun jälkeen lähdimme hoitamaan asioita eli tekemään minusta miljonääriä. Guinean frangin kurssi on tällä hetkellä noin 9000 GNF = 1€. Kolmen sadan euron vaihtaminen teki minusta siis triplamiljonäärin. Palasin hotellille kainalossa muovikassillinen rahaa. Oli pakko vaihtaa iso määrä kerralla, koska pohjoisessa Malin kylässä, jossa määränpäämme, rahan vaihtaminen ei ole kovin helppoa.

Conakry on kuuluisa sähkökatkoksistaan. Kun saavuin hotellille ei tietenkään ollut sähköjä, joten oli hyvä syy ottaa torkut. Myöhemmin tosin selvisi, että tietysti (madmoiselle kuinka voit edes kuvitella muuta!) hotellilla on oma aggregaatti, joten sähköt palasivat hyvinkin pian. Lyhyiden päiväunien jälkeen lähdin käymään lähimarkkinoilla. Kävelin markkinoille ja sieltä merenrantaan ihailemaan Atlantin aaltoja. Ranta ei ollut auki, koska siellä tehtiin rakennustöitä, eikä se ollut uimaranta, mutta sain kuitenkin lyhyen flirttailun ja shitchattauksen jälkeen poliisilta luvan käydä rannassa. Minusta tulisi kuulemma hyvä vaimo, mutta huomautuksena sain kyllä kuulla, että voisin käyttää enemmän koruja, lupasin muistaa tämän. Rannassa oli kaksi pientä paikallista kalastusvenettä ja muutamia poikia tikkukalastamassa rantakiviltä käsin. Hetken pällistelyn jälkeen annoin työskentelyrauhan kalastajille ja jatkoin matkaani pienen kiertoreitin kautta takaisin hotellille. Matkalla ostin kadunvarsikauppiaalta, nuorelta työltä, joka istui pienen vauvan kanssa hedelmämyyjänä, neljä banaania ja kaksi appelsiina sekä mangomehua iltapalaksi. Maailman ystävällisin palvelu ja kaunis hymy jäivät loppukävelyksi mieleeni.

Ps. Koska en ole tottunut kamerankäyttäjä ja unohdin kamerani urposti hotellille koko päiväksi, ovat nämä blogin kuvat kyllä Guineasta, mutta vuodelta 2011.